Sisällysluettelo
Esihistoria
Nykyisen Venäjän kattavan alueen ensimmäiset asutukset voidaan jäljittää kivikaudelle asti. Silloiset aluetta asuttavat heimot olivat todennäköisesti vaeltavia paimentolaisia, jotka metsästivät ennen jääkautta pohjoisessa runsaslukuisina eläneitä mammutteja. Mammutin luita on löydetty ympäri Venäjää ja Siperiasta on jopa löydetty kokonainen, jäätynyt mammutinpoikanen.
Venäläisten esi-isät olivat slaaviheimoja, jotka 800-luvulle mennessä vakiinnuttivat Euroopan puoleisen Venäjän ja Ukrainan alueet asuinsijoikseen. Heihin yhdistyi myös useita suomalais-ugrilaisia heimoja, kuten merjalaisia ja muromalaisia.
Siperian puolella taas suomensukuiset heimot vaelsivat kantakodistaan Uralilta ja levittäytyivät pohjoiselle vyöhykkeelle, missä heidän jälkeläisensä yhä elävät.
» Lue lisää alueen esihistoriasta (Ukraina)
» Tämän osion alkuun
Kronikat kertovat, että Kiovan Rus sai alkunsa, kun riitaisat slaaviheimot kutsuivat Rus-nimisen varjagikansan heitä hallitsemaan.
Itäisestä sijainnistaan huolimatta Kiovan Rus oli kulttuuriltaan selkeästi eurooppalainen valtakunta ja sen hallitsijoilla oli kiinteät yhteydet muihin Euroopan hallitseviin sukuihin. Yleisesti ottaen Kiovan Rus tunnustettiinkin sen ajan poliittisella kentällä merkittäväksi viholliseksi eikä kukaan kyseenalaistanut sen asemaa yhtenä ruhtinaskuntana muiden Euroopan kuningaskuntien joukossa.
Tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti 1200-luvun lopulla, kun idästä saapui uusi mahti, joka alisti slaavilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle ja katkaisi vuosisatojen ajaksi slaavien suhteet länteen. Tämä mahti oli mongolivaltakunta.
» Lue lisää Kiovan Rusista Ukrainan historia-osiosta
» Tämän osion alkuun
Eräs myöhäinen kevätpäivä pienellä joella, jota kronikat kutsuvat Kalka-joeksi, mutta jonka nykyistä sijaintia ei voida varmasti paikantaa, on ollut Venäjän historian kannalta äärimmäisen merkityksellinen.
Tuolloin, 31.5.1223, Rusin kaupunkivaltioiden liittoutuneet joukot kohtasivat ensimmäistä kertaa länteen hyökänneen mongoliarmeijan. Taistelu kesti useamman päivän, mutta lopputulos oli selvä: Rusin joukot kärsivät täydellisen tappion, useat ruhtinaat saivat surmansa kentällä ja Kiovan suuriruhtinas Mstislav III kohtasi loppunsa tukehtumalla mongolien voitonteltan alla.
Reitti Rusin maille oli mongoleille nyt auki. Kalka-joen taistelu oli ensimmäinen taistelu, jossa mongolit löivät Rusin soturit, eikä se jäänyt viimeiseksi.
Voitostaan huolimatta mongolit eivät sillä kerralla jatkaneet länteen vaan palasivat takaisin ydinmailleen Aasiaan. Takaisin he tulivat 13 vuoden kuluttua ja alistivat neljässä vuodessa koko Rusin alueen mongolien valtaan. Rusin ruhtinaat eivät kyenneet tehokkaaseen vastarintaan, sillä he eivät vallasta nahistellessaan halunneet liittoutua toistensa kanssa yhtenäiseksi rintamaksi vastaan.
Näin mongolit valloittivat Rusin kaupunki kerrallaan, kunnes viimein vuonna 1240 sortui Kiova.
Merkittävistä kaupungeista ainoastaan Novgorod säästyi - ja sekin vain siksi, että keväisin kaupunkia ympäröivät alueet muuttuivat laajoiksi rämeiksi, mikä pysäytti mongoliarmeijan etenemisen. He eivät enää palanneet, sillä Aasiassa Tshingis-kaani oli kuollut ja mongolit kutsuttiin perinnönjakoon. Raja vakiintui siihen, mihin asti mongoliarmeija oli ennen kaaninsa kuolemaa päässyt.
Vuosia 1241–1480 kutsutaan yleensä Venäjän historiassa ”tataarien ikeeksi”. Sinä aikana Rusin aluetta hallitsi yksi Tsingis-kaanin luoman mongoli-imperiumin seuraajista, Kultainen orda, jonka alamaisia kaikki venäläiset ruhtinaat olivat.
Mongolien tapa hallita oli jättää alueelliset asiat paikallisten käskijöiden hoidettaviksi ja keskittyä keräämään kaupungeilta veroa. Kunkin kaupungin ruhtinaan oli matkustettava Kultaisen Ordan pääkaupunkiin Saraihin maksamaan verot ja vannomaan alamaisuutta kaanille.
Lisäksi ruhtinaiden oli usein luovutettava Saraihin panttivankeja, joiden henki oli takuuna heidän uskollisuudestaan.
Venäläiset ruhtinaat oppivat piankin käyttämään Kultaista ordaa hyväkseen keskinäisessä kilpailussaan vallasta. Se ruhtinaista, joka oli kaanin suosiossa, oli etulyöntiasemassa muihin nähden. Kiovan vaikutusvalta oli ollut laskussa jo ennen mongolien valloitusta, mutta vuoden 1240 tuho merkitsi sen aseman lopullista luhistumista.
Nimellinen valta siirtyi pohjoisemmas Vladimirin kaupunkiin, mutta suuriruhtinaan titteliä tavoittelivat myös Tverin, Nizhny Novgorodin ja Moskovan hallitsijat. Näistä kolmesta kaupungista Moskova osoittautui voimakkaimmaksi ja sen hallitsijat ovelimmiksi.
Moskovan alueella oli ollut kylämäistä asutusta jo pitkään ennen kuin 1100-luvulla Rurikin sukuun kuuluva Juri Dolgorukii rakennutti sinne linnoituksen ja ”perusti” kaupungin.
1200-luvun alussa Moskova joutui mongolien hävittämäksi monien muiden Rusin kaupunkien lailla, mutta ruhtinaansa Daniel I:n hallitsemana se pikkuhiljaa toipui ja lopulta 1300-luvulla Rusin suuriruhtinas asettui mieluummin Moskovaan.
Kun vielä koko Rusin metropoliitta, korkein uskonnollinen auktoriteetti, siirtyi Vladimirista Moskovaan 1325, Moskovan asema Rusin johtavana kaupunkina oli sinetöity.
Eräs tärkeä tekijä Moskovan nousussa Rusin johtoon oli se, että sen ruhtinaat juonittelivat muita kaupunkeja vastaan mongolihallitsijan hovissa.
Käänne tapahtui vasta 1380, kun Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi voitti mongolikenraali Mamain legendaarisessa Kulikovon taistelussa. Mongolit palasivat ja polttivat Moskovan, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun läntinen armeija voitti mongoliarmeijan ja siitä hetkestä lähtien mongolien vaikutusvalta alkoi hitaasti laskea.
Kun Dmitri myöhemmin nimitti poikansa seuraajakseen, hän ei enää tavalliseen tapaan hakenut nimitykselle vahvistusta kaanin hovista.
Vähä vähältä venäläiset ruhtinaat hallitsivat yhä itsenäisemmin välittämättä hakea mongolikaanin hyväksyntää toimilleen eikä Kultaisella ordalla enää ollut voimaa estää heitä.
Lopulta vuonna 1480, sata vuotta Kulikovon jälkeen, mongolit ja Rusin soturit kohtasivat jälleen. Tällä kertaa verta ei kuitenkaan vuodatettu. Odotettuaan vahvistusjoukkojaan useiden päivien ajan, tataarit perääntyivät ja lähtivät pois.
Mongolien valtakausi Venäjällä oli päättynyt.
» Alkuun
Vuonna 1547 kruunattiin Moskovassa Venäjän ensimmäinen tsaari, Iivana IV. Käytännössä kuitenkin keskitetyn hallinto alku voidaan ajoittaa jo hänen isoisänsä Iivana III:n aikoihin, sillä hän valloitti viimeisetkin Rusin alueet Moskovan vallan alle ja otti käyttöön bysanttilaistyylisen autokraattisen hallinnon.
Viime mainittu johtuu pitkälti siitä, että Iivana III nai Bysantin viimeisen keisarin jälkeläisen Sofia Palaiologinan, joka toi Moskovan hoviin runsaasti bysanttilaisia tapoja ja symboleita, kuten kaksipäisen kotkan, ja kohosi myöhemmin yhdeksi miehensä merkittävimmistä neuvonantajista.
Iivana Julman hallintokausi tiesi kuitenkin lopullista kuoliniskua entisen kaltaiselle hallinnolle, jossa suurruhtinas oli riippuvainen aatelistosta eli venäläisistä pajareista. Iivana muutti järjestelmää siten, että aateliston maat eivät enää periytyneet suvuissa vaan tsaari luovutti alueita uskollisina pitämilleen alamaisille ja osa alueista kuului tsaarille suoraan.
Iivana keskitti vallan yksinomaan hallitsijan käsiin. Hallitsijan toimien arvosteleminen taas oli kutakuinkin sama kuin Jumalan arvosteleminen, sillä tsaarin valta tuli Jumalalta.
Vuonna 1453, Konstantinopolin kaaduttua turkkilaisen armeijan käsiin, kehitettiin käsite Moskovasta kolmantena Roomana - Rooman ja Bysantin perillisenä, jonka ylin hallitsija oli tietenkin tsaari. Tämä sopi Iivanalle erinomaisesti, sillä hän oli perinyt kruunun jo lapsena, kasvanut hyvin epävakaissa oloissa taistellen valtansa säilyttämiseksi eikä luottanut etenkään pajareihin.
Pajareita Iivana piti loisina tsaarin ja kansan välissä, ja veriset vainot, jotka Iivana pajareitaan vastaan käynnisti, ovat tuoneet hänelle lännessä käytetyn lisänimen ”Julma”.
Ensimmäisten tsaarien aika tiesi myös loppua Rurikin suvulle.
Iivana IV surmasi vahingossa vanhimman poikansa ja perijänsä Iivanan, joten kruunu siirtyi jälleen kerran lapselle, ainoalle Iivanan hengissä selvinneelle pojalle Fjodorille.
Lukuisista avioliitoistaan huolimatta Iivana ei onnistunut saamaan montaa tervettä poikaa, ja kun hän oli vainojen aikana surmauttanut lähes kaikki sukulaisensa, jäi lapsettomana ja nuorena kuollut Fjodor Rurikin suvun viimeiseksi hallitsijaksi.
Tsaari Fjodorin kuolema 1589 ajoi maan poliittiseen sekasortoon, sillä seuraajaa ei ollut.
Lyhyen aikaa tsaarina hallitsi Fjodorin lanko Boris Godunov, jonka hallintokausi kuitenkin päättyi Vale-Dimitrin voittoon. Vale-Dimitri oli mitä ilmeisimmin venäläinen munkki, joka teeskenteli olevansa vuonna 1591 kuollut Iivana Julman poika Dimitri.
Hänkään ei onnistunut kauaa pitämään Venäjän valtaistuinta hallussaan, sillä jatkuviin väärinkäytöksiin kyllästynyt aatelisto syrjäytti hänet pian. Uusia Vale-Dimitrejä kuitenkin ponnahteli esiin ja maa ajautui sisällissodan kurimukseen. Sotaan sekaantuivat muutkin valtiot, erityisesti Venäjän länsialueita hamuava Puola.
Sekasorron aikakausi päättyi vasta vuonna 1613, kun Venäjän aateliset lopulta saavuttivat yhteisymmärryksen ja valitsivat tsaarikseen nuoren Mikael Romanovin.
Romanovien 300-vuotisen dynastian aikakausi oli alkanut.
» Alkuun
Mikaelin ja hänen poikansa Aleksein aikana Venäjä jatkoi laajenemistaan etenkin etelään.
Puolan ja Liettuan kanssa solmittiin rauha pian Mikaelin kruunaamisen jälkeen, mutta nykyisen Ukrainan alue oli yhä jokseenkin sekasortoisessa tilassa. Nimellisesti se oli Puola-Liettuan alamainen, mutta käytännössä alueella elävät kasakat eivät tunnustaneet hallitsijakseen ketään ja sotivat aina sen puolella tai sitä vastaan, mikä oli heille eduksi.
Vuonna 1654 kasakoiden päällikkö, hetmanni Bogdan Hmelnitsky, solmi liittolaissopimuksen tsaari Aleksein kanssa Puolaa vastaan. Sodan seurauksena Ukrainan itäinen osa saavutti itsenäisyyden Puolan vallan alta.
Sitä ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä Venäläiset tulkitsivat liittolaissopimusta siten, että alue kuului nyt heille. Pian Dnepr-joen itäinen puoli liitettiinkin hallinnollisesti Venäjän valtakuntaan.
» Lue lisää aiheesta Ukrainan historia-osiosta
» Tämän osion alkuun
Tsaari Aleksein jälkeen vallitsi lyhyen aikaa lievä epäjärjestys, kun hänen lukuisat lapsensa kävivät kiistaa valtaistuimesta.
Voittajaksi selvisi lopulta suurruhtinas Pietari, joka tuli tunnetuksi yhtenä Venäjän historian voimakkaimmista ja mahtavimmista hallitsijoista.
Pietari Suuri oli venäläisittäin hyvin valistusmielinen hallitsija. Hän ymmärsi, että Venäjä oli jäänyt kehityksessä suuresti lännestä jälkeen. Erityisesti Pietari oli huolissaan armeijan tilasta, sillä voimakkaalla hallitsijalla kuului tietysti olla voimakas ja nykyaikainen armeija.
Jo ennen Pietaria Venäjän hallitsijat olivat tehneet varovaisia lähestymisyrityksiä länteen, mutta loputtoman tarmokas ja energinen Pietari heittäytyi länsimaistamiseen täysin voimin.
Pietari Suuri lähti kierrokselle lännen kuningaskuntiin matkustaen salanimellä Peter ja tarkkaili erityisesti armeijayksiköitä. Tällä matkallaan hän rekrytoi mukaansa lukuisan joukon länsimaisia insinöörejä, rakentajia, taiteilijoita ja käsityöläisiä muuttamaan Venäjää moderniksi yhteiskunnaksi länsimaisen mallin mukaan.
Uudistukset koskettivat koko valtakuntaa. Pietari järjesti hallinnon uusiksi muodostamalla erityisen virkamieskoneiston ja painotti aatelisten velvollisuutta toimia valtion virkailijoina sen sijaan, että nämä olisivat vain hallinnoineet omia maitaan.
Koululaitosta uudistettiin tuottamaan Venäjälle tarvittavia virkamiehiä ja upseeristoa ja armeijaan muodostettiin laivasto-osasto. Kirkon valtaa kavennettiin lakkauttamalla patriarkan virka ja korvaamalla se tsaarille alisteisella pyhällä synodilla.
Armeijaa Pietari uudisti rankalla kädellä. Venäjä oli tietysti käyttänyt laivoja sotaretkillään jo ennen Pietari Suurta, mutta vasta Pietari loi Venäjälle vakinaisen, nykyaikaisen laivaston.
Laivasto osoittautuikin pian tarpeelliseksi, sillä Pietari halusi Venäjälle yhteyden Itämereen, jonka hallinnassa oma laivasto-osasto oli elintärkeä. Suuressa pohjan sodassa Venäjä löikin aluetta aiemmin hallinneen Ruotsin ja tie Itämerelle oli nyt pysyvästi auki.
Yksi Pietari Suuren merkittävimmistä ja kauaskantoisimmista uudistuksista oli uuden pääkaupungin perustaminen Itämeren rannalle vuonna 1703.
Kaupunki sai perustajansa mukaan nimen Pietari ja sitä rakentamaan tsaari hankki aikansa parhaimmat arkkitehdit ja suunnittelijat, joista moni oli kotoisin Italiasta.
Kaupungin valmistuttua koko Venäjän hallintokoneisto siirrettiin sinne ja sen myötä useimmat aatelisperheetkin keskittyivät Pietariin. Keisarillinen hovi vaikutti siellä aina vallankumoukseen asti, jolloin Moskovasta tuli jälleen Venäjän pääkaupunki.
» Tämän osion alkuun
Pietari Suurelta ei jäänyt aikuista miespuolista jälkeläistä, sillä kuten Iivana IV, hänkin surmasi vanhimman poikansa ja perijänsä - suuriruhtinas Aleksei tuomittiin virallista tietä maanpetoksesta ja teloitettiin.
Näin ollen Pietarin aikaa seurasi useampi lyhytaikainen keisari ja keisarinna, kunnes Pietarin tytär Elisabet onnistui varmistamaan valtaistuimen itselleen. Häntä kuuluisammaksi ja merkittävämmäksi kuitenkin nousi nuori Katariina, jonka keisarinna Elisabet hankki perilliselleen vaimoksi Saksasta.
Hallitsijan valtaistuimelle Katariina II nousi syrjäyttämällä miehensä Pietari III:n. Palatsivallankumouksella oli armeijan tuki, sillä Pietari III oli epävakaa ja inhottu hallitsija.
Kenraalien valinta ei ollut huono, sillä Katariina osoittautui laajakatseiseksi ja tarmokkaaksi hallitsijaksi. Hänen aikanaan Venäjä oli yksi Euroopan tunnustetuista suurvalloista ja Katariina yksi sen ihailluimmista monarkeista.
Keisarinna oli kirjeenvaihdossa useiden valistusfilosofien, muun muassa Voltairen, kanssa ja kannatti valistusaatteita. Siitä huolimatta hän käytti hallitessaan koviakin otteita, kun katsoi niiden olevan tarpeen. Esimerkiksi Katariinan aikana tapahtunut Donin kasakoiden kapina Pugatshevin johdolla murskattiin verisesti.
Katariina II:n aikana Venäjä kävi useita menestyksekkäitä sotia muun muassa Turkkia vastaan. Näissä sodissa Krimin niemimaa vallattiin osaksi Venäjää.
Erityisen lähellä Keisarinnan sydäntä olivat taiteet ja koulutus. Hän toimi laajalti taiteiden mesenaattina ja hänen aikanaan koulutusta parannettiin ja laajennettiin.
Ensimmäisenä Venäjällä perustettiin nyt myös korkeampi oppilaitos naisille, Smolnan instituutti aatelistytöille.
Ulkomailla Katariina II muistetaan myös rakastajistaan. Katariina ei mennyt uudestaan naimisiin Pietari III:n kuoltua vankeudessa epäilyttävissä olosuhteissa, vaan piti useita rakastajia.
Näistä oli hänelle myös poliittista hyötyä, sillä Orlovin veljekset - joista yksi oli Katariinan rakastaja - olivat nostamassa Katariinaa valtaistuimelle. Myöhemmin Grigori Potemkin, jonka kanssa Katariinalla oli pitkä ja myrskyisä suhde, osoittautui taitavaksi kenraaliksi ja valtiomieheksi.
» Tämän osion alkuun
Katariinaa seurasi valtaistuimelle hänen poikansa Paavali, jonka jälkeläiset tunnetaan Suomessa kenties parhaiten.
Keisari Aleksanteri I:n aikana Venäjä valloitti Suomen. Hänen hallintoaikanaan Venäjä laajensi muutenkin alueitaan esimerkiksi Kaukasukselle ja Georgiaan sekä kävi menestyksekkäästi sotaa Napoleonia vastaan. Poliittisesti Aleksanteri I oli ajatuksiltaan liberaali ja jatkoi Katariina II:n viitoittamalla reformien tiellä erityisesti uudistamalla keskushallintoa toimivammaksi.
Aleksanteri I:sta seurasi valtaistuimelle hänen veljensä Nikolai I, joka oli näkemykseltään merkittävästi konservatiivisempi. Hänen aikaansa pidetäänkin Venäjän taantumuksen aikana. Itään päin Venäjä kyllä laajeni voimakkaasti, rautateitä rakennettiin ja Vladivostokiin perustettiin satama, mutta poliittisesti Nikolai oli hyvin varovainen ja karttoi kaikenlaisia uudistuksia niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin.
Kuohunta Euroopassa, muun muassa vuoden 1848 ”hullu vuosi”, jolloin Eurooppaa ravisuttivat useat vallankumoukset, sai Nikolain pelkäämään tyytymättömiä ääniä Venäjällä ja oppositio pyrittiin vaientamaan tarvittaessa äärimmäisinkin keinoin.
Nikolai I:n alistavan hallinnon jälkeen hänen poikaansa, Aleksanteri II:sta, tervehdittiin suurella ilolla. Aleksanterin aika alkoikin lupaavasti, sillä jo kuudentena hallitusvuotenaan vuonna 1861 hän käynnisti uudistuksen, joka vapautti venäläiset talonpojat maaorjuudesta. Siihen asti talonpojat olivat vuosisatojen ajan olleet maanomistajien orjia, joita nämä saattoivat ostaa ja myydä, ja uudistusmieliset tahot olivat jo pitkään vaatineet näiden vapauttamista.
Aleksanteri II:n hahmossa eurooppalaisesta sosialismista ammentaneet uudistusliikkeet tuntuivat nyt saaneen lopulta toivomansa uudistajakeisarin.
1800-luvun puoliväliin mennessä Venäjän sisäpolitiikka oli kuitenkin jo hyvin tulehtunutta. Nikolai I:n korruptoitunut hallinto ja vuoden 1856 nöyryyttävä tappio Krimin sodassa olivat nakertaneet kansalaisten luottamusta keisari-instituutioon, mitä lisäsi ylempien luokkien tutustuminen eurooppalaisiin aatevirtauksiin erityisesti Napoleonia vastaan käytyjen sotien jälkimainingeissa.
Venäläiset intellektuellit kaipasivat nyt samanlaisia vapauksia ja kansalaisoikeuksia kuin Euroopassa.
He halusivat perustuslaillisen monarkian ja parlamentin sen sijaan, että heitä hallitsisi yksi autoritaarinen keisari omien oikkujensa pohjalta. Keisarillinen hallinto kuitenkin uudistui näiden uudistusmielisten tahojen mielestä aivan liian hitaasti, mikä johti voimakkaaseen kumoukselliseen mielialaan.
Edes Aleksanteri II:n liberaali politiikka ei riittänyt enää tyydyttämään vallankumouksellisia ja lukuisten murhayritysten jälkeen vuonna 1881 Narodnaya volya -terroristiliike lopulta onnistui surmaamaan keisarin.
Isäänsä valtaistuimelle seurannutta Aleksanteri III:ta ei ollut kasvatettu eikä koulutettu keisariksi, joten lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset.
Hänellä oli terve vanhempi veli Nikolai, joka kuitenkin menehtyi äkilliseen sairauteen veljesten jo ollessa aikuisia. Myöskään oman isän kuolema terroristien murhaamana ei ollut omiaan tekemään jo ennestään luonteeltaan konservatiivisesta Aleksanterista uudistuksille myötämielistä keisaria. Hänen keisarikautensa oli kyllä rauhallisempi kuin edeltäjien, sillä monia sotia ei käyty, mutta samalla se oli luonteeltaan selkeästi kielteisempi uudistuksille.
Venäjän viimeinen keisari oli Aleksanteri III:n poika Nikolai II. Häntä on joskus kuvattu mieheksi, joka olisi paremmin sopinut perheenisäksi kuin suuren valtakunnan keisariksi. Hänen aikanaan venäläinen kansallismielinen politiikka saavutti kulminaatiopisteensä ja kaikki länsimielisten haaveet rauhallisesta siirtymästä kohti suurempaa kansanvaltaa haihtuivat.
Tilanne kulminoitui vuoden 1905 epäonnistuneeseen vallankumoukseen. Jo vallankumousyrityksen alussa pahamaineinen tsaarin salainen poliisi, Ohrana, oli niittänyt kyseenalaista kunniaa avaamalla tulen kohti rauhallisena marssivia mielenosoittajia. Tämä johti ainakin yli 200 ihmisen kuolemaan ja aiheutti syvän epäluottamuksen kansan ja hallinnon välille.
Vaikka vallankumous tällöin vielä onnistuttiin tukahduttamaan, ei luottamus enää palautunut ja ruutitynnyri odotti vain seuraavaa sytykettä.
Vallankumousyrityksen jälkeen keisarihallinnon politiikka tiukkeni entisestään. Jo alkaneet venäläistämisprosessit jatkuivat kiivaina ympäri valtakuntaa. Esimerkiksi Suomessa tätä ajankohtaa kutsutaan historiankirjoissa sortokaudeksi.
Osansa saivat myös juutalaiset, joita jo aiemmat hallinnot olivat vainonneet. Ohranalla oli lupa käyttää mitä hyvänsä keinoja terroristeja metsästäessään.
1900-luvun alussa Venäjää kohtasivat lukuisat sisä- ja ulkopoliittiset katastrofit. 1904–1905 käyty raskaasti tappiollinen Japanin sota osoitti armeijan surkean tilanteen eikä sitä saatu uudistettua kuntoon ennen kuin Eurooppa ajautui ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914.
On mahdollista, että juuri tämä sota oli viimeinen naula keisarihallinnon arkkuun, sillä Venäjän osalta se oli alusta asti yhtä häviöiden, puutteellisten varusteiden, nälän ja lukemattomien kaatuneiden sarjaa. Kaikki tämä näkyi myös kotirintamalla huonoina uutisina sekä aineellisena puutteena. Se demoralisoi kansan täysin ja johti lopulta toiseen, aiempaa menestyksekkäämpään vallankumoukseen.
Keisari Nikolai II luopui kruunustaan 15.3.1917. Seitsemän päivää myöhemmin hänet kuljetettiin perheensä luo Tsarskoe Seloon ja asetettiin kotiarestiin.
Venäjän keisarikunta oli tiensä päässä.
» Tämän osion alkuun
Toisin kuin ihmiset yleensä muistavat, vuonna 1917 Venäjä koki itse asiassa yhden sijasta kaksi vallankumousta.
Maaliskuun vallankumouksessa valtaan nousi väliaikaishallitus. Poliittiseksi mahtitekijäksi noussut bolshevikkien puolue ei kuitenkaan ollut tyytyväinen väliaikaishallituksen toimiin vaan käynnisti lokakuussa toisen vallankumouksen. Näin syntyi bolshevikkien johtama Sosialististen valtioiden neuvostojen liitto eli Neuvostoliitto.
Vallankumouksia seurasivat sekasortoiset ajat ja sisällissota, jossa vastakkain olivat punaiset eli kommunistinen bolshevikkihallinto ja valkoiset, jotka yhä kannattivat keisarihallintoa.
Vaikka valkoiset saivatkin ulkomailta apua, kommunistit voittivat lopulta sodan ja ryhtyivät juurimaan entisiä tsaarin kannattajia maasta.
Lukuisa joukko aatelisia ja intellektuelleja pakeni länteen jo sodan aikana, kun taas entinen keisari Nikolai II:n ja hänen perheensä bolshevikit ampuivat Jekaterinburgissa.
Niitä, jotka jäivät, vainosi ankarasti bolshevikkien perustama salainen poliisi Tsheka.
» Tämän osion alkuun
Lenin oli ensimmäinen kommunistisen puolueen pääsihteeri ja siten Neuvostoliiton johtaja aina kuolemaansa asti vuonna 1924.
Hänen johdollaan bolshevikit menestyivät. Lenin ei kuitenkaan hyväksynyt mitään kompromisseja muiden puolueiden kanssa eikä siksi nähnyt muita vaihtoehtoja kuin vallankumouksen, jossa bolshevikit saavuttaisivat ylimmän vallan.
Sisällissodan puhjettua Lenin myötäili muita kansakuntia lupailemalla näille enemmän vapauksia taatakseen bolshevikeille kannatusta. Muun muassa Suomi pääsi irtautumaan Venäjän otteesta ja itsenäistyi vuonna 1917.
Pääosin Lenin lupaukset kuitenkin osoittautuivat tyhjiksi, sillä sodan päätyttyä bolshevikkihallinto kiristi otettaan eikä erimielisyyttä suvaittu.
Sodan aikana käytössä oli niin kutsuttu ”sotakommunismi”, joka oikeutti hallinnon takavarikoimaan maanviljelijöiden sadot.
Tarkoituksena oli ruokkia armeija ja voittaa sota, mutta kun tämä oli saavutettu, kävi selväksi, että raunioitunut maa pitäisi rakentaa uudelleen. Tämän vuoksi Lenin lakkautti sotakommunismin ja käynnisti ”uuden talouspolitiikan” (NEP), joka käytännössä oli markkinataloussosialismia ja joka säilyi Neuvostoliiton talouspolitiikan ytimenä vuoteen 1929 asti.
Lenin ei kuitenkaan itse nähnyt talouspolitiikkansa alasajoa, sillä hän kuoli pitkälliseen sairauteen vuonna 1924.
Seuraajan oli aika astua johtajan saappaisiin.
» Tämän osion alkuun
Leninin seuraajaksi valikoitui pitkällisten kommunistisen puolueen sisäisten valtataistelujen jälkeen georgialaissyntyinen Josif Stalin (Josif Vissarionovitš Džugašvili). Stalin hallitsi Neuvostoliittoa itsevaltiaan tavoin aina vuoteen 1953 saakka, jolloin hän kuoli halvaukseen.
Stalinin ohjaksissa koko venäläinen yhteiskunta koki valtavan muutoksen. Neuvostoliitto selvisi toisesta maailmansodasta, teollistuminen otti valtaisia harppauksia eteenpäin ja tieteeseen panostettiin erityisesti aseiden ja avaruusteknologian osalta.
Toisaalta maatalouden lähes täydellinen kollektivisointi oli osaltaan aiheuttamassa miljoonia uhreja vaatineen nälänhädän, kun viljaa myytiin ulkomaille teollisen toiminnan rahoittamiseksi.
Ennen II maailmansotaa Stalin käynnisti laajat vainot, joiden seurauksena satoja tuhansia ihmisiä teloitettiin ja lähetettiin vankileireille Siperiaan. Vainot saivat koko maassa aikaan vainoharhaisen ilmapiirin, sillä kaikista kansalaisista tehtiin ilmiantajia eikä kukaan voinut luottaa keneenkään.
Myös uskontoa vainottiin ankarasti. Erityisesti Stalinin valtakauden alussa ortodoksipapiston lukumäärä romahti, pappeja surmattiin ja lähetettiin leireille, luostarit suljettiin, munkit ja nunnat teloitettiin.
Vaikka jo Lenin oli hyväksynyt terrorisoinnin keinona hallita kansaa, sensuuri, etnisten vähemmistöjen vainot ja inhimillinen kärsimys saavuttivat huippunsa Stalinin aikana. Lisäksi II maailmansodan jälkeen Eurooppa jaettiin kahteen vaikutuspiiriin, läntiseen ja itäiseen, joista itäistä valvoi Neuvostoliitto.
Itä-Euroopan maista tuli käytännöllisesti katsoen Neuvostoliiton satelliittivaltioita, joiden oikeus itsenäiseen sisäpolitiikkaan oli rajattu. Baltian maiden kohtalona oli tulla liitetyiksi Neuvostoliittoon kokonaan.
» Tämän osion alkuun
Stalinin kuolemaa seurasi kommunistisen puolueen sisäinen valtataistelu, jonka voittajaksi selvisi Nikita Hrushtshev.
Alkoi destalinisaation kausi: Stalinin henkilökultti purettiin, osa vangeista sai vapautensa ja kunniansa takaisin ja muutoinkin Neuvostoliiton sisäiset olot ja ilmapiiri lientyivät.
Satelliittivaltioissa tämä liennytyksen aikakausi herätti halun irtautua Neuvostoliiton vaikutuspiiristä, mikä johti useisiin levottomuuksiin muun muassa Puolassa ja Unkarissa. Puolassa tilanne kuitenkin rauhoittui, kun taas vuoden 1956 Unkarin kansannousun kukisti edellisenä vuonna perustettu Varsovan liitto. Kyseessä oli itäblokin maiden NATO:n vastapainoksi solmima sotilasliitto, jonka johtamisessa Moskovalla oli tärkeä osa.
Hrushtshev käynnisti useita uudistuksia muun muassa maatalouden saralla. Useimmat niistä osoittautuivat kuitenkin epäonnistuneiksi.
Puolustuspolitiikan suhteen hänen tavoitteenaan oli vähentää puolustusmenoja ja liennyttää asevarustelua, joka tuolloin oli käynnissä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Joksikin aikaa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit hieman lähentyivätkin, mitä kutsutaan kylmän sodan aikakauden suojasääksi.
Vuoteen 1964 mennessä Hrushtshevin valta-asema oli kuitenkin heikentynyt merkittävästi. Syitä pääsihteerin aseman horjumiseen oli useita.
Suurimpia olivat vuoden 1963 harvinaisen huono sato ja Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962. Neuvostoliitossa katsottiin ohjuskriisin olleen valtava tappio sen arvovallalle ja syyllisenä pidettiin Hrushtshevia.
Lisäksi puolue oli huolissaan Hrushevin kasvavasta henkilökultista, sillä muistissa oli vielä se, mihin tämä oli Stalinin aikana johtanut. Niinpä Hrushtshev sai lopulta mennä. Lokakuussa 1964 Hrushtshevin lomaillessa Krimillä, puoluekokous äänesti yksimielisesti hänet ulos virasta
Pääsihteeriksi nousi Leonid Brezhnev, jonka Hrushtshev oli itse aikoinaan nimittänyt keskuskomitean jäseneksi.
» Tämän osion alkuun
Myös Brezhnevin aikakausi alkoi uudistuksilla.
Hrushevin ajan yksinvaltius purettiin, joskaan valtaa ei hajotettu kuin muutamalle henkilölle. Lisäksi käynnistettiin useita taloudellisia reformeja, joiden pyrkimyksenä oli muun muassa jakaa enemmän taloudellista itsemääräämisoikeutta Neuvostoliiton eri alueille.
Taloudelliset reformit olivat erityisen tarpeen, sillä Hrushevin kauden viimeisiä vuosia oli leimannut hidastunut talouskasvu.
1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa Neuvostoliiton talous kasvoikin voimakkaasti, mutta uudistuksia ei viety loppuun asti. Loppuosaa Brezhnevin kaudesta kutsutaan yleensä ”pysähtyneisyyden kaudeksi”, sillä paitsi että talouskasvu käytännössä pysähtyi ja elintaso kääntyi laskuun, myös hallintoa leimasi sisäinen jähmeys ja hitaus.
Vallitsi niin kutsuttu gerontokratia eli ”vanhusten valta”, mikä tarkoittaa, että valta oli sellaisten ihmisten käsissä, jotka olivat nousseet puolueen johtopaikoille Stalinin 30-luvun lopun vainojen ansiosta. He olivat siis huomattavasti vanhempia kuin väestö keskimäärin.
Myös kulttuurielämää suitsittiin, kun vuonna 1966 alkoivat Hrushevin aikana lopetetut kirjailijoiden oikeudenkäynnit ja KGB sai takaisin osan siitä vallasta, jonka se oli Stalinin kuoleman myötä menettänyt.
Ulkopoliittisesti Brezhnev otti jossain määrin edeltäjäänsä tiukemman asenteen. Suhteet Kiinaan huononivat entisestään ja välit Yhdysvaltojen kanssa kiristyivät jälleen.
Vuonna 1968 Tshekkoslovakian kommunistinen johto käynnisti joukon liberaaleja uudistuksia, mikä päättyi lopulta Varsovan liiton joukkojen väliintuloon ja Tshekkoslovakian lyhytaikaiseen miehitykseen.
Brezhnev aloitti myös Afganistanin sodan vuonna 1979. Sota päättyi yhdeksän vuotta myöhemmin Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista.
Brezhnevin pitkä kausi päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1982. Häntä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tshernenko, jotka molemmat olivat jo varsin iäkkäitä astuessaan virkaansa.
Andropov ehti toimia pääsihteerinä 15 kuukautta ja Tshernenko vain vajaan vuoden. Kummankin valtakausi päättyi samoista syistä kuin Brezhnevin.
» Tämän osion alkuun
Uudistusten tarve alkoi olla kiireellinen Gorbatshevin astuessa kommunistisen puolueen pääsihteerin virkaan vuonna 1985.
Neuvostoliiton talous oli kohtalaisen huonolla tolalla ja kansan vastustus kommunistihallintoa kohtaan kasvussa. Syynä tähän oli mm. epäsuosittu Afganistanin sota ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus.
Ratkaisua Gorbatshev haki vapaammasta tiedonvälityksestä sekä talouden ja poliittisten rakenteiden uudistamisesta. Uudistuksia kutsutaan nimillä glastnost, mikä kirjaimellisesti merkitsee avoimuutta, ja perestroika, mikä merkitsee uudelleen rakentamista.
Glastnostin ja perestroikan seuraukset olivat kuitenkin odottamattomia ja kerran liikkeelle laskettua junaa ei käynyt enää pysäyttäminen.
Vapaa tiedonvälitys johti siihen, että hallinto menetti tyystin otteensa mediasta. Se ryhtyi tuomaan esille Neuvostoliiton laajoja taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, mikä heikensi entisestään kansalaisten luottamusta kommunistihallintoon.
Neuvostoliiton aikana tukahdutetut etniset jännitteet nousivat sananvapauden myötä pinnalle ja neuvostotasavalloista, kuten Baltian maista, alkoi kuulua separatistisia ääniä.
Erityisen epäsuosituksi ja epäonnistuneeksi osoittautui perestroikan alkoholin vastainen kampanja. Alkoholismi oli kieltämättä vakava ongelma Neuvostoliitossa, mutta vodkan katoaminen kaupoista johti kotipolton ja muiden vaihtoehtoisten huumeiden lisääntymiseen, minkä vuoksi terveysongelmat vain lisääntyivät.
11.3.1990 on päivämäärä, jota pidetään Neuvostoliiton hajoamisen alkuna. Sinä päivänä Liettua julistautui itsenäiseksi ja Viro ja Latvia seurasivat pian perästä.
Neuvostoliitto pyrki reagoimaan sotilaallisesti, mutta operaatio epäonnistui, koska Venäjän neuvostotasavalta oli sitä vastaan omien itsenäisyyspyrkimystensä vuoksi. Tämän lisäksi suurin osa venäläisistä sotilasjohtajista kieltäytyi lähettämästä joukkojaan Baltian maita vastaan.
Viimeinen yritys pitää Neuvostoliitto koossa oli vanhoillisten suorittama vallankaappaus elokuussa 1991.
Vanhoilliset olivat odottaneet kansan tukevan heitä, mutta saivat pettyä; kansa kerääntyi puolustamaan Venäjän neuvostotasavallan presidenttiä Boris Jeltsiniä, joka tuomitsi vallankaappauksen. Gorbatshev palautettiin Neuvostoliiton johtoon, mutta hänen valtansa oli käytännössä mennyttä.
Joulukuussa Neuvostoliiton purkaminen käynnistyi toden teolla neuvostotasavaltojen välisissä neuvotteluissa. Gorbatshev erosi virallisesti asemastaan Neuvostoliiton johtajana 25.12 1991 ja julisti entisen virkansa lopetetuksi.
Neuvostoliitto oli hajonnut – ja syntyi Venäjän federaatio.
» Tämän osion alkuun
Venäjän ensimmäiset vuodet itsenäisenä valtiona olivat kiviset.
Suunnitelmataloudesta pyrittiin siirtymään globaaliin markkinatalouteen pikaisesti ”shokkiterapiaksi” kutsutulla järjestelmällä, mikä tiesi valtionyritysten nopeaa yksityistämistä ja hintojen äkkinäistä vapauttamista. Seurauksena oli talouden romahdus ja oligarkkien valtaannousu, kun muutamat harvat onnistuivat yksityistämisprosessissa kahmimaan itselleen suuria omaisuuksia.
Talouden vähittäistä toipumista seurasi uusi romahdus vuonna 1998, kun Aasian talouskriisi tavoitti Venäjän.
Talousvaikeuksien lisäksi Venäjän haasteina olivat vielä selkiytymätön valtarakenne ja levottomuudet Kaukasiassa, jotka vuonna 1994 johtivat ensimmäiseen Tshetshenian sotaan.
Edellisenä vuonna puolestaan Venäjää koetteli vakava perustuslaillinen kriisi, kun presidentti ja parlamentti mittelivät voimiaan. Presidentti Boris Jeltsin onnistui voimakeinoin alistamaan parlamentin valtaansa määräämällä armeijan pidättämään kansanedustajat, mutta aseellisen väliintulon seurauksena kuoli 187 ihmistä.
Venäjän presidentiksi oli jo kesäkuussa 1991 valittu Boris Jeltsin, joka toimi virassaan vuoteen 1999 asti. Vuonna 1996 hänet valittiin toiselle kaudelle siitä huolimatta, että talouskriisi, sota Kaukasiassa ja etenkin aseellinen yhteenotto parlamenttitalolla vähensivät Jeltsinin kansansuosiota.
Vaalit olivat vapaat ja Jeltsin saavutti niissä 54 % äänienemmistön, mutta merkittävä tekijä voitossa oli oligarkkien rahallinen tuki Jeltsinin kampanjalle.
Joulukuussa 1999 Jeltsin erosi virastaan ja presidentiksi nousi silloinen pääministeri ja poliittisella kentällä suhteellisen tuntematon Vladimir Putin.
Hänen hallintonsa alla Venäjä siirtyi vauhdikkaaseen talouskasvuun ja maan asema kansainvälisessä politiikassa alkoi vahvistua ja saada takaisin sitä arvovaltaa, mikä Neuvostoliitolla aikanaan oli. Putin on ollut suosittu presidentti Venäjällä, joten ei ole ihme, että hänet on valittu virkaansa kahdesti vuosina 2000 ja 2004.
Vaikka Putinin kansansuosio onkin yhä merkittävä, hän jättäytyi pois vuoden 2008 presidentinvaaleista, koska Venäjän perustuslaki kieltää presidentin valinnan kolmannelle peräkkäiselle kaudelle. Presidentiksi valittiin Dmitri Medvedev, jolla oli takanaan Putinin tuki ja Putinista tuli jälleen Venäjän pääministeri.
Presidenttinä Medvedev on jatkanut Putinin viitoittamalla tiellä. Kansan elinajanodote ja elinolosuhteet ovat jatkuvasti nousseet eikä vuoden 2008–2009 talouskriisi onnistunut heilauttamaan kovin vakavasti Venäjän taloutta.
Aseteollisuuteen ja sotavoimiin on panostettu, Venäjä toimii aktiivisesti USA:n käynnistämässä terrorismin vastaisessa sodassa ja on valmis käyttämään voimaa konfliktien ratkaisemisessa, kuten Etelä-Ossetian sodassa vuonna 2008.
» Tämän osion alkuun
