» Esihistoria
» Kiovan Rus
» Polotskin ruhtinaskunta
» Liettuan vasallivaltiona
» Puolan vallan alla
» Osana Venäjän keisarikuntaa
» Kansallistunnon nousu
» Ensimmäinen maailmansota ja itsenäisyys
» Valko-Venäjän neuvostotasavalta
» Toinen maailmansota
» Valko-Venäjän teollistaminen
» Itsenäinen Valko-Venäjä
Valko-Venäjän muinaishistoria on pitkälti sama kuin Ukrainan ja Venäjän, sillä valtiot jakavat yhteiset esi-isät.
Valko-Venäjän alue on näistä läntisin ja jossain määrin periferiaa, sillä esimerkiksi skyytit eivät koskaan asettuneet sinne saakka. Sen sijaan alueella eli baltteja ja suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka 500–700-luvuilla saapuneet slaaviheimot sulauttivat itseensä.
Viikinkien vaikutus tuntui Valko-Venäjällä saakka, sillä voimansa päivinä Kiovan Rus, viikinkien ja slaavien alulle saattama valtiomainen kokonaisuus, hallitsi myös Valko-Venäjää.
Kausi oli kuitenkin melko lyhyt, sillä vaikka Kiova säilyikin suurruhtinaan kaupunkina ja Rusin kaupungeista tärkeimpänä, Jaroslav I Viisaan kuolema vuonna 1054 merkitsi keskusjohdon otteen herpaantumista.
Rusin suurimpien kaupunkien ruhtinaat ryhtyivät melko itsenäisesti määräämään omien hallintopiiriensä asioista. Valko-Venäjällä tällainen vahva kaupunki oli Polotsk.
Polotskin ruhtinaskunta hallitsi suurin piirtein nykyisen Valko-Venäjän alueita kolmisen sataa vuotta, 1200-luvulle saakka.
Sen ruhtinaat kuuluivat Rusia hallitsevaan Rurikin sukuun, ja kuten muutkin slaavit, myös he olivat kääntyneet ortodoksiseen uskoon Kiovan ruhtinaan Vladimir Suuren myötä vuonna 988.
Vladimirin vaikutus tuntui Polotskissa merkittävänä siksi, että yksi hänen vaimoistaan oli Polotskin prinsessa Rogneda, josta Vladimir erosi kääntyessään kristinuskoon. Hän sai Bysantista uuden vaimon, keisarisukuun kuuluvan Anna Porfyrogennetan, eikä kristityllä ruhtinaalla sopinut olla kuin yksi vaimo.
Rogneda palasi Polotskiin ja otti mukaansa poikansa, joka peri äitinsä valtakunnan ja laski näin perustan Rurikin suvulle Polotskin valtiaina.
Polotskin ruhtinaskunta säästyi 1200-luvulla Kiovan Rusin sortuessa mongolien käsiin, mutta heikentyneenä sekään ei onnistunut säilyttämään itsenäisyyttään, vaan siitä tuli Liettuan vasallivaltio.
Ajat eivät kuitenkaan olleet huonot ruteeneille, kuten alueen slaaveja silloin kutsuttiin.
Liettualaisia oli lukumääräisesti vähemmän eikä heillä ollut omaa kirjoitettua kieltä. Näin ollen ruteenit pääsivät vaikuttamaan Liettuan ruhtinaskunnan sisäpolitiikkaan ja usein Liettuan ruhtinaat hakivatkin tukea ruteeniaatelistolta. Ruteenia myös puhuttiin laajalti.
Tilanne kuitenkin muuttui jonkin verran, kun Puola ja Liettua solmivat keskenään personaaliunionin 1500-luvun lopulla.
Puola oli voimakkaan katolinen maa, joten uskontokysymykset alkoivat nousta esiin. Liettuan liberaali uskontopolitiikka sai väistyä katolisuuden tieltä ja ruteeniaatelisto ottikin uuden uskonnon vastaan kreikkalaiskatolisuuden (
uniaattikirkko) muodossa säilyttääkseen edes osan entisestä vaikutusvallastaan.
Paikallinen maaseutuväestö sen sijaan suhtautui torjuvasti katolisuuteen ja käännyttämisyritykset johtivat vain levottomuuksiin ja kapinoihin. Myös kasakoilla, erityisesti Ukrainan aroilta kotoisin olevilta itsenäisillä ratsujoukoilla, oli oma osansa näissä levottomuuksissa.
1700-luku tiesi loppua Puolan kuningaskunnalle. Lukuisat sodat Venäjän, Ruotsin ja Transsylvanian kanssa heikensivät sitä niin, että lopulta 1700-luvun viimeisinä vuosina se käytännössä jaettiin voittajavaltioiden kesken. Nykyisen Valko-Venäjän alue päätyi tässä jaossa Venäjän alaisuuteen.
1800-luvulla valkovenäläiset ruteenit muodostivat Valko-Venäjän maaseutuväestön, kun taas puolalaiset olivat hallitseva luokka. Puolalaiset eivät kuitenkaan taipuneet Venäjän keisarikunnan vallan alle vaan ryhtyivät kapinaan, mikä murskattiin.
Tämän jälkeen Venäjän keskusjohto ryhtyi murtamaan puolalaisen ylimystön valtaa Valko-Venäjän alueella. Puolansukuinen aatelisto siirrettiin pois ja kreikkalaiskatolinen kirkko siirtyi takaisin ortodoksisen kirkon alaisuuteen, pois paavin vallan alta.
Monien muutosten tuoksinassa alkoi valkovenäläinen kansallistunto nostaa päätään.
Kieltä ryhdyttiin tutkimaan, ilmestyi etnografisia selvityksiä valkovenäläisistä ja valkovenäjänkielinen kirjallisuus otti ensi askeleensa. Valkovenäjäksi kirjoittavat kirjailijat käyttivät nyt nimenomaan kansan puhumaa kieltä vanhan, kirjoitetun ruteenin kielen sijaan.
Samaan aikaan osui voimakas teollistumisen kausi, joka muutti huomattavalla tavalla luokkajakoon perustuvaa yhteiskuntaa. Voimistuva nationalismi löysi hedelmällisen pohjan uudesta työväenluokasta.
Venäjän keisarihallintoa valkovenäläinen nationalismi ei miellyttänyt sen enempää kuin muidenkaan alueiden etnisten vähemmistöjen heräävä aate omasta identiteetistä, joten sitä pyrittiin voimakkaasti tukahduttamaan etenkin 1800-luvun lopulla.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Valko-Venäjä jäi sotivien osapuolten jalkoihin Saksan ja keisarillisen Venäjän armeijoiden mitellessä voimiaan.
Vallankumoukset Venäjällä kuitenkin muuttivat asetelmia ja vuonna 1918 Valko-Venäjä julistautui itsenäiseksi ensimmäisen kerran historiansa aikana.
Sen kohtalo oli kuitenkin samantyyppinen kuin Ukrainan: vain vuoden kuluttua itsenäisyysjulistuksesta saapuivat bolshevikit ja ajoivat Valko-Venäjän uuden hallituksen maanpakoon.
Alun perin osa Valko-Venäjästä jäi ensimmäisessä maailmansodassa Puolalle ja joutui voimakkaan puolalaistamisen kohteeksi. Sen sijaan Valko-Venäjän neuvostotasavalta kukoisti, kun maata jälleenrakennettiin ja valkovenäjän kieltä ja kulttuuria tuettiin.
Takaisku tuli 30-luvun loppupuolella. Stalinin käynnistämissä vainoissa tuhoutui käytännössä koko valkovenäläinen älymystö ja tuhannet karkotettiin tai siirrettiin kauas Siperiaan.
Valkovenäläinen kirjaimisto muutettiin kyrilliseksi vuonna 1933 eikä valkovenäjän kielen käyttämistä enää katsottu hyvällä vaan se määriteltiin neuvostovastaiseksi.
Toinen maailmansota tiesi rajuja aaltoliikkeitä valkovenäläisten arkielämään.
Kun Neuvostoliitto hyökkäsi lähes puolustuskyvyttömään Puolaan, se samalla valloitti itselleen loput valkovenäläisten asuinalueista ja kulttuuri koki lyhyen kukoistuskauden.
Tämä kuitenkin päättyi saksalaisten miehitykseen näiden edetessä kohti itää. Saksalaisten hallinto oli julma ja otteissaan brutaali. Tuhansia kyliä poltettiin maan tasalle ja lähes 400 000 valkovenäläistä siirrettiin Saksaan pakkotyöhön.
Juutalaisten kohtalo oli vielä synkempi: kaikki, jotka eivät olleet onnistuneet pakenemaan, saivat surmansa.
Valkovenäläiset eivät mukisematta nielleet saksalaisten sortohallintoa vaan ryhtyivät vastatoimiin. Lukuisia partisaanijoukkoja muodostettiin ympäri maata ja nämä alkoivat tehdä iskuja saksalaisten strategisiin kohteisiin heikentäen miehittäjien otetta Valko-Venäjästä.
Neuvostoliitto voitti lopulta sodan muiden liittoutuneiden ohella ja valtasi Valko-Venäjän takaisin, mutta tuhot olivat laajat. Sodan jäljiltä Valko-Venäjän väestö oli vähentynyt neljänneksellä ja talous oli raunioina, kun teollisuuslaitokset oli joko evakuoitu muualle Neuvostoliittoon ennen sotaa tai siirretty Saksaan sodan aikana.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi jälleenrakennuksen aika, johon Neuvostoliitto panostikin Valko-Venäjän osalta suuresti.
Maasta tuli pian Neuvostoliiton suurin läntinen teollisuudenkeskittymä, missä valmistettiin muun muassa traktoreita ja autoja.
Myös väestörakenne koki valtavan muutoksen neuvostovallan aikana. Aiempina vuosikymmeninä ja -satoina Valko-Venäjän kantava voima olivat olleet valkovenäläiset, valkovenäjää puhuvat talonpojat, jotka asuttivat laajaa maaseutua.
Teollistumisen myötä tämä luokka kuitenkin käytännössä lakkasi olemasta, kun työt siirtyivät enenevissä määrin kaupunkiin ja voimakas talouskasvu houkutteli venäjänkielistä väestöä muualta Neuvostoliiton alueelta. Venäjästä tuli pysyvästi alueen ainoa virallinen kieli.
Neuvostoliitto hajosi virallisesti joulukuussa 1991, mutta jo saman vuoden heinäkuussa oli Valko-Venäjä ehtinyt useiden muiden neuvostotasavaltojen ohella julistautua itsenäiseksi.
Tuoreen valtion johtoon asettui Valko-Venäjän ylimmän neuvoston puhemies Stanislau Shushkevitsh, josta näin tuli maan ensimmäinen presidentti. Shushkevitsh kannatti vapaita markkinoita ja ajoi poliittisia uudistuksia muovatakseen Valko-Venäjästä demokraattisen tasavallan.
Useimmat uudistuksista kuitenkin kilpistyivät parlamentin ja voimakkaan pääministerin, Vjatsheslav Kebitshin, vastustukseen.
Vuonna 1993 silloinen Valko-Venäjän parlamentin korruption vastaisen komitean puhemies Aljaksandr Lukashenka syytti Shushkevitsia ja useita muita politiikan johtohahmoja korruptiosta ja valtion varojen anastamisesta. Vaikka myöhemmin syytteet Shushkevitsin osalta osoittautuivatkin valheellisiksi, oli parlamentti jo ehtinyt antaa hänelle epäluottamuslauseen, mikä johti presidentin eroon.
Shushkevitshin jälkeen presidentteinä olivat lyhyen aikaa Vyacheslau Kuznyatsou ja Myechyslau Hryb, kunnes vuonna 1994 järjestettiin Valko-Venäjän ensimmäiset vapaat presidentinvaalit.
Pääministeri Kebitsh oli selvä ennakkosuosikki, mutta hieman yllättäen voiton vei kuitenkin aiemman poliittisen skandaalin alullepannut Aljaksandr Lukashenka.
Lukashenkan aikana Valko-Venäjän kehitys kohti demokratiaa lähestulkoon pysähtyi, kun presidentti keskitti poliittisen vallan omiin käsiinsä. Kaksikamarinen parlamentti toimii kyllä yhä, mutta sen asema on enemmänkin seremoniallinen ilman varsinaista toimeenpanovaltaa.
Valko-Venäjän perustuslaissa rajoitettiin alun perin presidentin virkakausi kahteen peräkkäiseen, mutta vuonna 2004 järjestetyssä kansanäänestyksessä kanta rajoituksen poistamiseksi voitti. Sekä oppositio että EU pitävät äänestystä väärennettynä.
Vaikka Valko-Venäjä onkin poliittisesti itsenäinen maa, se on käytännössä koko itsenäisyytensä ajan ollut voimakkaasti riippuvainen Venäjästä. Valko-Venäjän teollisuus on jokseenkin vanhentunutta eivätkä lännen valtiot huoli sitä kauppakumppanikseen sen epädemokraattisen ja ihmisoikeuksia polkevan hallinnon vuoksi. Lähes kaikki tuotteensa Valko-Venäjä myy Venäjälle, joka puolestaan toimittaa Valko-Venäjälle sen kipeästi tarvitsemaa kaasua.
Viimeisimmät presidentinvaalit Valko-Venäjällä pidettiin vuonna 2010 ja ne voitti odotetusti Aljaksandr Lukashenka.
