Sisällysluettelo
» Kiovan Rus
» Galitsia-Volhynia - jaettu maa
» Kasakat
» Ukrainan lyhyt itsenäisyys
» Ukrainan neuvostotasavalta
» Ukraina - vihdoinkin itsenäinen
Esihistoria
Ukrainan alueen ensimmäiset asutukset voidaan jäljittää kivikaudelle asti. Silloiset aluetta asuttavat heimot olivat todennäköisesti vaeltavia paimentolaisia, jotka metsästivät muun muassa ennen jääkautta pohjoisessa runsaslukuisina eläneitä jättiläishirviä ja villasarvikuonoja.
Vuosina 5500–2750 eaa. nykyisen Romanian, Ukrainan ja Moldovan alueella kukoisti
Tripolilainen kulttuuri. Vaikka ensimmäiset merkit tästä kadonneesta sivilisaatiosta löydettiin jo 1800-luvulla, siitä tiedetään yhä melko vähän. Kaivauksissa on löydetty viitteitä siitä, että heimot olisivat rakentaneet jopa 15 000 asukkaan kaupunkeja. He valmistivat myös taidokkaita saviesineitä sekä osasivat valaa metallia, kutoa kankaita ja haihduttaa vedestä suolaa.
Klassisella ajalla, kun Egyptissä hallitsivat faaraot ja Välimeren alueella antiikin Kreikka nousi kukoistukseen, eteläisen Venäjän aluetta kutsuttiin Skyytiaksi. Skyyteillä oli kuningassukunsa, mutta hallinto oli hyvin hajanainen ja eri alueiden heimoilla oli laaja päätäntävalta omiin asioihinsa.
On mahdollista, että skyyttinaisilla oli merkittävä asema yhteiskunnassa. He saattoivat toimia esimerkiksi sotureina, sillä arkeologit ovat löytäneet naisten hautoja, joissa on soturin varusteet. Antiikin Kreikan historioitsijat ovatkin saattaneet käyttää skyyttejä esikuvina kirjoittaessaan amatsoneista, hurjista naissotureista.
Ajanlaskun toisella vuosisadalla skyyttien kuningaskunta jäi goottien kansanvaelluksen jalkoihin ja siitä lähtien alueen laajat arot olivatkin erilaisten vaeltajakansojen ja paimentolaisten kulkuväylänä Aasian ja Euroopan välillä. 400-luvulla arojen kautta saapuivat hunnit ja myöhemmin turkinsukuiset avaarit. Mitään erityistä poliittista kokonaisuutta alueelle ei skyyttien kuningaskunnan hajoamisen jälkeen muodostunut vuosisatoihin.
Vasta slaaviheimojen ja viikinkisukuisten varjagien liittoutuminen aloitti kehityksen kohti valtiomaista aluetta, jota nykypäivän historioitsijat kutsuvat nimellä Kiovan Rus.
Nykyukrainalaisten esi-isät olivat slaaviheimoja, jotka 800-luvulle mennessä vakiinnuttivat Euroopan puoleisen Venäjän ja Ukrainan alueet asuinsijoikseen. Heihin yhdistyi myös useita suomalais-ugrilaisia heimoja, kuten merjalaisia ja muromalaisia.
Siperian puolella taas suomensukuiset heimot vaelsivat kantakodistaan Uralilta ja levittäytyivät pohjoiselle vyöhykkeelle, missä heidän jälkeläisensä yhä elävät.
800-luvun puolivälistä lähtien Skandinaviasta kotoisin olevat viikingit liikkuivat ympäri Eurooppaa tekemässä ryöstöretkiä ja käymässä kauppaa. Itäisessä Euroopassa viikinkejä ryhdyttiin kutsumaan varjageiksi ja heidän vaikutuksensa alueen kehitykseen oli merkittävä. He paitsi ryöstelivät ja toimivat kauppiaina, myös perustivat pysyviä asutuksia ja purjehtivat Volga-jokea myöten aina Bysanttiin asti, missä he muodostivat Bysantin armeijaan erityisen varjagi-kaartin.
Kronikat kertovat, että Kiovan Rus sai alkunsa, kun riitaisat slaaviheimot kutsuivat Rus-nimisen varjagikansan heitä hallitsemaan. Varjagien päällikköinä oli siihen aikaan kolme veljestä - Rurik, Sineus ja Truvor - jotka asettuivat merkittäviin slaavilaisiin asutuskeskuksiin hallitsijoiksi.
Pian Sineus ja Truvor kuitenkin kuolivat, jolloin asemansa Novgorodissa vakiinnuttanut Rurik jäi hallitsemaan yksin ja tätä myöten Novgorod kohosi alueen merkittävimmäksi kaupungiksi. Näin Rurikista, viikinkien jälkeläisestä, tuli Venäjää tulevina vuosisatoina hallinneiden ruhtinassukujen kantaisä.
Kiovassa oli jo tuolloin asutusta, mutta pääkaupunki siitä tuli vasta, kun Rurikin alaikäisen pojan sijaishallitsijana toiminut ruhtinas Oleg päätti siirtää hovinsa Kiovaan.
Siitä lähtien Kiovan kaupunki kukoisti ja kehittyi Rusin valtakunnan hallinto- ja kulttuurielämän keskukseksi, jonka ruhtinas tunnustettiin muiden kaupunkien ruhtinaita ylemmäksi eli suurruhtinaaksi. Tämän vuoksi nimenomaan Kiovan kaupungista tuli halutuin palkinto ruhtinasperheen miespuolisille jälkeläisille ja aika ajoin Rurikin jälkeläiset kävivät rajujakin sotia Kiovan kaupungin hallinnasta.
Syynä oli sekin, että Rurikin suvussa ei ollut vakiintunutta perimysjärjestystä, jolloin suurruhtinaan pojista jokainen kilpaili asemasta tärkeimmän kaupungin hallitsijana.
Kiovan Rusia hallitsivat vuosisatojen aikana lukuisat ruhtinaat, mutta heistä tärkeimmiksi voidaan nimetä suurruhtinatar Olga, hänen pojanpoikansa Vladimir Suuri ja Vladimirin poika Jaroslav Viisas. Olga, joka miehensä kuoltua toimi alaikäisen poikansa sijaishallitsijana, uudisti Kiovan Rusin hallintojärjestelmää sallimalla alamaiskaupungeille enemmän itsenäisyyttä ja organisoi Kiovan veronkannon tehokkaammaksi ja järjestelmällisemmäksi.
Vladimir Suuri puolestaan oli aikansa voimakkaimpia ruhtinaita ei vain slaavien keskuudessa vaan Euroopassa yleensä. Niin vahva oli hänen armeijansa, että jopa Bysantin keisari pyysi häneltä apua kapinan kukistamiseen ja palkkioksi Vladimir sai puolisokseen keisarin sisaren, Annan.
Avioliiton ehtona oli Vladimirin kääntyminen kristinuskoon, mutta todennäköisesti kääntymiseen vaikuttivat myös poliittiset tekijät, sillä yksi uskonto yhdisti kansaa ja teki samaa ortodoksista uskoa tunnustavasta Bysantista vakaan liittolaisen Kiovan Rusille. Jälkipolvet kunnioittavatkin Vladimiria erityisesti siitä hyvästä, että hän toi kristinuskon Venäjälle.
Jaroslav I Viisas oli Vladimir Suuren poika ja viimeinen niin kutsutun ”Kiovan kultaisen kauden” hallitsija. Hänen aikanaan luotiin ensimmäinen itäslaavilainen lakikokoelma, Russkaja Pravda, minkä lisäksi Jaroslav laajensi merkittävästi Kiovan vaikutusvaltaa pohjoisen suuntaan, rakennutti satoja kirkkoja ja vakiinnutti lopullisesti kristinuskon aseman Kiovan Rusin ainoana uskontona.
Hänen saavutuksiinsa voidaan lukea myös erittäin onnistunut avioliittopolitiikka, sillä hänen vaimonsa oli ruotsalainen prinsessa ja omat sisarensa ja tyttärensä hän naitti eurooppalaisiin kuningassukuihin.
Itäisestä sijainnistaan huolimatta Kiovan Rus oli kulttuuriltaan selkeästi eurooppalainen valtakunta ja sen hallitsijoilla oli kiinteät yhteydet muihin Euroopan hallitseviin sukuihin.
Yleisesti ottaen Kiovan Rus tunnustettiinkin sen ajan poliittisella kentällä merkittäväksi viholliseksi eikä sen asemaa yhtenä ruhtinaskuntana muiden Euroopan kuningaskuntien asetettu kyseenalaiseksi. Pitkään Rurikin jälkeläiset solmivat avioliittoja eurooppalaisten prinsessojen kanssa ja lähettivät omia tyttäriään vaimoiksi lännen hallitsijoille.
Tilanne muuttui radikaalisti 1200-luvun lopulla, kun idästä saapui uusi mahti, joka alisti slaavilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle ja katkaisi vuosisatojen ajaksi slaavien suhteet länteen. Tämä mahti oli mongolivaltakunta (LINKKI VENÄJÄN HISTORIAAN).
1200-luvulle tultaessa Kiovan merkitys Rusin tärkeimpänä kaupunkina oli hiipunut. Vallan painokeskus siirtyi pohjoisemmas Volhynian Vladimiriin, joka 1199 yhdistyi etelämpänä sijainneen Galitsian kanssa yhdeksi kuningaskunnaksi, Galitsia-Volhyniaksi. Vuonna 1204 Galitsia-Volhynian ruhtinas Roman Suuri valloitti Kiovan ja liitti sen kuningaskuntaansa yhdistäen näin Rusin ydinmaat valtansa alle.
Kauan eivät Galitsia-Volhynian kuninkaat saaneet hallita maitaan yksin, sillä 1200-luvun puoliväliin mennessä mongolit olivat pyyhkäisseet Rusin yli ja alistaneet sen valtiot, Novgorodin, Suzhdalin Vladimirin ja Galitsia-Volhynian vasalleikseen.
Tästä huolimatta Galitsian kuninkaiden onnistui mongolivallankin alla säilyttää suhteellisen suuri itsenäisyys ja se oli jonkin aikaa kaikista Rusin kuningaskunnista voimakkain.
Läntisen sijaintinsa vuoksi Galitsian hallitsijat solmivat likeisiä diplomaattisuhteita eurooppalaisten suurvaltojen Puolan ja Liettuan kanssa sekä harjoittivat menestyksekästä avioliittopolitiikkaa naittamalla poikiaan ja tyttäriään eurooppalaisiin kuningassukuihin. Voimansa päivinä Galitsia-Volhynia ulottui kauas etelään, Mustanmeren rannalle saakka.
Galitsia-Volhynian suuruuden aikaa kesti suurin piirtein sata vuotta, minkä jälkeen sen vaikutusvalta alkoi pienentyä. Lopulta se joutui Puolan ja Liettuan suuriruhtinaskuntien käsiin, jotka jakoivat sen alueet keskenään. Puola sai eteläisemmän Galitsian ja Liettua pohjoisemman Volhynian.
Puolan valta merkitsi Galitsiassa suuria muutoksia, sillä Puola oli katolinen maa, kun taas Rusin kansa tunnusti ortodoksista kristinuskoa. Pyrkiessään katolistamaan ja puolalaistamaan Galitsian, Puola ja Galitsian kirkollinen johto sopivat uudesta järjestelystä, jonka mukaan tavat ja liturgia säilyisivät samanlaisina kuin aiemminkin, mutta kirkon ylin auktoriteetti olisi paavi.
Tämä kirkko, jota alettiin kutsua uniaattikirkoksi, on yhä osa alueen kirjavaa uskonnollista karttaa. Varsinaista voimatekijää siitä ei kuitenkaan tullut, sillä alempi papisto ja suurin osa kansasta torjuivat sen pitäen alkuperäistä ortodoksista uskoaan parempana. Tähän liittyen Kiovan metropoliitan istuin lakkautettiin 1500-luvun lopulla ja perustettiin uudestaan vasta 1990-luvulla Ukrainan itsenäistyttyä.
Krimin niemimaalla tapahtumat kulkivat hiukan toiseen suuntaan. Klassisella ajalla siellä oli sijainnut lukuisia kreikkalaisten siirtokuntia, joiden luhistuttua sen valloittivat kerta toisensa jälkeen eri kansat gooteista mongoleihin. Näistä kansoista mongolit osoittautuivat pysyvimmiksi, sillä Kultaisen ordan hajottua Krimillä säilyi sen seuraajavaltiona Krimin kaanikunta aina 1700-luvun loppuun saakka.
Voimansa päivinä kaanikunta hallitsi laajoja alueita nykyisessä Etelä-Ukrainassa.
Ukrainan laajat arot muodostivat oivan kotimaan nopeasti liikkuville ratsujoukoille. Tällä kertaa kyse vain ei ollut paimentolaisista, vaan hyvin sekalaisesta joukosta, joka muodostui pajarisukuisista aatelisista, kauppiaista ja karanneista talonpojista.
Myös kansallisuudeltaan tämä joukkio oli epäyhtenäinen, sillä vaikka suurin osa ratsumiehistä olikin slaaveja, mukaan liittyi myös puolalaisia, liettualaisia, tataareita ja muuta turkinsukuista väkeä. Jo varhain aroilla vaelsi tämänkaltaisia joukkioita, mutta vasta 1400-luvun lopulle tultaessa heistä oli alettu käyttää nimitystä, joka on yhä tunnettu ja kuuluisa. He olivat kasakoita.
Ryhmittymiä oli lukuisia, ja tunnetuimpia heistä lienevät zaporoztsikasakat ja Donin kasakat. Monet kasakoista olivat maanviljelijöitä ja kauppiaita, mutta erityisesti he toimivat palkkasotureina myyden palveluksiaan sille, kuka eniten maksoi. Näin kasakkajoukot saattoivat yhtenä päivänä sotia Puolan, toisena päivänä Venäjän puolella.
Alueen hallitsijana Puola oli silti se, jota kasakat yleisesti pitivät vihollisenaan. 1600-luvun puolivälissä ryhmittymät yhdistyivät hetmanni Bogdan Hmelnitskin johtoon ja nousivat kapinaan. Alun menestyksen jälkeen seurasivat tappiot, jotka saivat Hmelnitskyn hakemaan liittolaisuutta Moskovan ruhtinaskunnan kanssa.
Vuonna 1654 Hmelnitsky ja Moskova allekirjoittivat niin kutsutun Perejaslavin sopimuksen. Sen nojalla Venäjä julisti Puolalle sodan, mutta sopimuksen seuraukset kasakoiden kannalta olivat epäonniset. Puolan hävittyä Galitsian alue yhdistettiin Itävallan kuningaskuntaan, kun taas loppuosa Ukrainan alueesta siirtyi Venäjän vallan alle. Kaipaamaansa itsenäisyyttä kasakat eivät saavuttaneet.
Ukrainan siirtyminen Venäjän hallintaan ei ollut nopea ja kivuton prosessi, sillä kasakat pistivät vastaan pitkään ja hartaasti. Melkein sadan vuoden ajan Ukrainan alue olikin yhtä sotanäyttämöä, kun itsemääräämisoikeutensa puolesta taistelevat kasakat liittoutuivat milloin kenenkin kanssa estääkseen alueitaan joutumasta pysyvästi Venäjän haltuun. Kehitys oli kuitenkin väistämätön ja yksi kerrallaan kasakoiden tukikohdat kaatuivat.
Kuuluisin ja merkittävin niistä, keskellä Dnepriä Hortitsan saaressa sijainnut Zaporizhka sich, vallattiin vuonna 1775.
1800-luvulle tultaessa kasakoiden maista oli tullut tiivis osa Venäjän keisarikuntaa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Venäjä tavoitteli myös Krimin niemimaata, jonka se sai haltuunsa voitettuaan Krimin kaanikunnan vuonna 1783. Näin Venäjä oli valloittanut koko nykyisen Ukrainan aivan läntisimpiä alueita lukuun ottamatta.
1800-luvulla Ukrainan alue oli pitkälti maaseutuvoittoista periferiaa sekä Itävallan että Venäjän silmissä. Venäjän hallinto kannusti uudisasukkaita asettumaan Ukrainaan ja Krimille, minkä ansiosta maan sisäinen muuttoliike vilkastui ja etenkin lämmin Krimi houkutteli väkeä sekä lähialueilta että kaukaa.
Konservatiivisen asenneilmapiirin kiristyessä keisarihallinto ryhtyi venäläistämään Ukrainaa muiden ei-venäläisten alueittensa ohella, mikä Ukrainassa merkitsi erityisesti keskittymistä kieleen. Ukrainaa ei enää saanut julkisesti käyttää ja ukrainankielisten kirjojen ja tekstien painaminen kiellettiin.
Sisäpolitiikan kannalta Ukrainassa kuitenkin tapahtui, sillä 1800-luku oli voimistuvan nationalismin aikaa sekä Venäjän että Itävallan hallitsemilla alueilla. Nationalistisen liikkeen johtohahmoja Ukrainassa olivat Taras Shevtshenko ja Myhailo Drahomanov, joista etenkin Shevtshenko on jäänyt historiaan Ukrainan kansalliskirjailijana. Hän on yhä tänä päivänä hyvin kunnioitettu ja arvostettu hahmo.
Venäjän hallinnon pyrkimykset tukahduttaa nationalistinen liike venäläistämisprosessilla johti ainoastaan sen voimistumiseen. Uhkarohkeimpien mielissä alkoi jo siintää oma, itsenäinen Ukraina, jota hallitsisivat etniset ukrainalaiset.
Vuonna 1917 ukrainalaisten nationalistien hurjimmat haaveet tuntuivat vihdoinkin käyneen toteen. Eurooppa oli kolme vuotta kärsinyt I maailmansodan syövereissä ja Venäjän keisarikunta natisi liitoksissaan. Vallankumousten pyyhkiessä Pietarin yli Ukraina julistautui itsenäiseksi valtioksi.
Nationalisteilla oli nyt tilaisuus osoittaa pystyvänsä muuhunkin kuin kirjoittamaan pamfletteja ja terrorisoimaan keisarihallintoa.
Kävi kuitenkin niin, että itsenäinen Ukraina ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Sen sijaan, että nationalistit olisivat toimineet yhdessä ja asettuneet yhtenä rintamana bolshevikkeja ja lännen valtioita vastaan, he sortuivat samaan, mikä oli kaatanut jo heidän Kiovan Rusin aikaiset esi-isänsä, ja ryhtyivät tappelemaan keskenään.
Yhtäkkiä ei ollutkaan yhtä Ukrainan valtiota vaan useampi, joista yksikään ei pärjännyt pohjoisesta vyöryvälle bolshevikkiarmeijalle. Lyhyt itsenäisyyden aika kesti vain vajaat kolme vuotta. Tällöin ehdittiin kuitenkin solmia ensimmäiset diplomaattisuhteet vasta itsenäistyneen Suomen ja Ukrainan välille.
Vuoden 1921 loppuun mennessä Ukraina oli taas venäläisten hallussa ja liitetty tiiviisti Neuvostoliittoon. Läntisimmät alueet jäivät Puolalle.
Tämän osion alkuun
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ukrainalaisia asui useassa eri valtiossa.
Neuvostoliitossa alkuajat sujuivat suotuisasti: Ukrainan kieltä ja kulttuuria tuettiin ja ukrainalaisten osuus bolshevikkipuolueen jäsenistä nousi 1920-luvulla lähes puoleen. Romaniassa ja Puolassa ukrainalaiset pyrittiin assimiloimaan, mihin Puolan ukrainalaiset vastasivat perustamalla maanalaisen nationalistisen liikkeen vuonna 1929.
Tshekkoslovakian ukrainalaisilla asiat olivat alun alkaenkin kohtuullisen hyvin, mutta paranivat vielä merkittävästi, kun Hitlerin pilkottua Tshekkoslovakian vuonna 1938 he saivat autonomian Karpato-Ukrainassa. Tämä tosin päättyi Unkarin miehitykseen.
1930-luku tiesi heikennystä ukrainalaisten asemaan Neuvostoliitossa. Vuosikymmenen alussa Neuvostoliiton koko maatalous kollektivisoitiin, mikä oli isku etenkin maatalousvaltaiselle Ukrainalle. Kollektivisoinnin jälkimainingeissa Ukraina ajautui syvään nälänhätään vuosina 1931–33, mihin syynä olivat perinteisen maanviljelyskulttuurin murtumisen lisäksi viljan pakkoluovutukset ulkomaille.
Ukrainassa tätä nälänhätää kutsutaan nimellä Holodomor ja eräät Ukrainan poliittiset tahot pitävät sitä suoranaisena Neuvostoliiton hallinnon masinoimana kansanmurhana, joskaan kansainvälisesti Holodomorin asemaa kansanmurhana ei ole tunnustettu.
Toisen maailmansodan aikana Ukraina joutui Saksan miehittämäksi. Ukrainalaiset ottivat saksalaiset ensin hyvin vastaan, mutta minkäänlaista autonomiaa valloitetulle alueelle ei sen toiveista huolimatta suotu. Silti suuri joukko ukrainalaisia liittyi saksalaisiin joukkoihin ja erityisesti kasakat perustivat saksalaisten alaisuuteen oman rykmenttinsä.
Tilanne oli hyvin sekava, kun alueella soti myös itsenäisen Ukrainan puolesta taistelevia joukkoja ja Puolan ukrainalaisten nationalistinen järjestö tarttui sekin aseisiin.
Juutalaisiin kohdistettiin Saksan miehityksen aikana ankaria vainoja. Esimerkiksi Babi-Jarissa Kiovassa surmattiin kahden päivänä aikana lähes 34 000 juutalaista.
Edes Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa ei lopettanut levottomuuksia Ukrainassa, vaan aseellinen vastarinta Neuvostoliittoa vastaan jatkui Länsi-Ukrainassa vielä useiden vuosien ajan. Vasta vuonna 1952 neuvostohallinto onnistui vangitsemaan viimeisetkin ukrainalaiset metsäsissit ja vakauttamaan alueen.
Ukrainan maantieteellinen alue oli toisen maailmansodan jäljiltä laajempi, sillä siihen liitettiin alueita, jotka ennen sotaa olivat kuuluneet Puolalle ja Tshekkoslovakialle. Krimin niemimaa tuli osaksi Ukrainan hallinnollista aluetta vasta vuonna 1956, kun ukrainalaissyntyinen Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshev tämän liitoksen suoritti.
Muutenkin Hrushtshevin aika (1953–1964) oli Ukrainalle suotuisaa, sillä sen teollisuutta kehitettiin voimakkaasti ja siitä tehtiin Neuvostoliiton aseteollisuuden keskus. Tämä toi Ukrainan eliitille huomattavaa poliittista vaikutusvaltaa. Hrushtshevin jälkeen valtaan noussut Leonid Brezhnev oli hänkin etnisesti ukrainalainen.
Vaikka Brezhnev olikin syntyjään Ukrainasta, hänen ei tiedetä suosineen entistä kotitasavaltaansa. Itse asiassa siinä missä Hrushtshevin aika tunnetaan lännessä ”liennytyksen aikana”, jolloin suhteet erityisesti Neuvostoliiton ja USA:n välillä olivat lämpimämmät.
Brezhnevin kausi tiesi kuitenkin pakkastalvea näille suhteille. Myös sisäpoliittisesti Neuvostoliiton asenneilmapiiri kiristyi ja kansalaisten toimintavapauksia rajoitettiin enemmän kuin Hrushtshevin kaudella. KGB, Neuvostoliiton salainen palvelu, pääsi toimimaan vapaammin ja tehokkaammin muun muassa juuri Ukrainassa, missä se 70-luvun lopulla murskasi jo vauhtiin päässeen toisinajattelijaliikkeen.
Vuonna 1986 huhtikuussa Ukrainan neuvostotasavalta nousi hetkeksi koko maailman otsikoihin, kun Pohjois-Ukrainassa, Pripyatin kaupungin lähellä sijainneen Tshernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori räjähti sylkien ilmaan radioaktiivista savua ja jätettä. Räjähdyksen seurauksena kyseisenkaltaisia RMBK-reaktoreita ei enää rakennettu.
Ukrainan KGB oli pitänyt kansallismieliset toisinajattelijat tiukassa kurissa. Muualla vuonna 1985 aloitettu glasnost- eli avoimuus-politiikka pääsi vaikuttamaan Ukrainassa vasta vuonna 1988, jolloin Kiovassa ja Lvivissa järjestettiin mielenosoitukset.
Seuraavana vuonna syntyi Rukh, kansallismielinen liike, joka järjestäytyi varsinaiseksi puolueeksi vasta 1990, sillä perinteisesti Neuvostoliitossa ei sallittu muita puolueita kuin kommunistinen puolue. Samana vuonna pidetyissä ensimmäisissä suhteellisen vapaissa parlamenttivaaleissa Rukh saavutti murskavoiton ja teki selväksi, että sen lopullinen tavoite oli Ukrainan itsenäisyys.
16.7.1991 Ukrainan parlamentti Verhovna Rada antoi julistuksen, jonka mukaan Ukrainan neuvostotasavalta on suvereeni poliittinen kokonaisuus ja määritteli Ukrainan lain Neuvostoliiton yleisen lain yläpuolelle.
Konservatiiviset voimat yrittivät vielä pidellä neuvostovaltiota koossa, mutta vain kuukautta myöhemmin Venäjän Federaatio antoi oman julistuksensa eikä junaa enää voinut pysäyttää.
24.8.1991 Ukraina julistautui itsenäiseksi demokraattiseksi valtioksi ja saman vuoden joulukuussa Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.
Tämän osion alkuun
Itsenäisyyden saavuttaminen ei tuonut välitöntä onnea Ukrainalle ja ukrainalaisille. Inflaatio räjähti käsiin ja poliittiset kriisit seurasivat toisiaan, kun minkäänlaista vakiintunutta parlamentaarista järjestelmää ei ollut.
Venäjän kanssa käytiin jatkuvia riitoja Sevastopolin tukikohdasta, sillä siellä sijaitsi Venäjän Mustanmeren laivasto ja kaiken lisäksi Ukrainan asema ydinaseita omistavana maana aiheutti ongelmia kansainvälisissä suhteissa.
Pikkuhiljaa asioita saatiin kuntoon. Ydinaseista Ukraina luopui 1996, Sevastopolin omistusoikeus ratkaistiin Ukrainan hyväksi siten, että Venäjä vuokrasi Ukrainalta laivastotukikohdan 20 vuodeksi ja pahin inflaatio saatiin kuriin.
Ukrainan ensimmäinen presidentti oli Leonid Kravtshuk, jonka jälkeen presidenttinä toimi vuodesta 1994 vuoteen 2004 saakka Leonid Kutshma.
Vaikka Kutshma onnistuikin vakauttamaan Ukrainan aseman kansainvälisesti, hänen aikaansa leimasi merkittävä korruptio ja poliittinen kähmintä, joka kärjistyi vuoden 2000 ”kasetti-kriisiin”. Tällöin henkivartija Oleksandr Melnitshenkon kautta julkisuuteen tuli äänitteitä, joilla presidentti Kutshma väitetysti määräsi erään journalistin, Georgi Gongadzen, kidnappauksen ja murhan ja syytti Kutshmaa myös muista rikoksista. Tämä vahingoitti pahasti Kutshman asemaa eikä hän asettunut enää ehdolle vuoden 2004 presidentinvaaleissa.
Vuonna 2004 presidentin virasta kilpaili kaksi ehdokasta, Viktor Janukovitsh ja Viktor Jushtsenko. Janukovitsh voitti hyvin kapealla marginaalilla, mutta Jushenko ei hyväksynyt vaalitulosta ja useissa kaupungeissa käynnistyivät joukkomielenosoitukset Jushenkon tueksi. Suurin mielenosoitus pidettiin Kiovan Itsenäisyyden aukiolla, minne ihmiset matkustivat kaukaakin protestoimaan.
Pitkällisten protestien seurauksena Ukrainan korkein oikeus julisti vaalit mitättömiksi ja kun uudet vaalit järjestettiin saman vuoden joulukuussa, Jushenko voitti ne. Tätä tapahtumasarjaa kutsutaan Oranssiksi vallankumoukseksi siitä syystä, että Jushenkon vaalikoneisto oli alun perin valinnut oranssin värin edustamaan vaalikampanjaansa.
Ukrainan politiikalle Oranssilla vallankumouksella oli suuri merkitys, sillä ihmiset tunsivat silloin, että heidän ääntään kuunneltiin päätöksenteossa. Ensinnäkin sen seurauksena perustuslakia muutettiin niin, että presidentin valtaa kavennettiin ja parlamentin valtaa lisättiin. Toiseksi, vaikka ETYJ katsoikin, että vuoden 2004 vaalit eivät aivan täysin täyttäneet normeja, ne kuitenkin olivat myös ETYJ:n mukaan ensimmäiset todella vapaat ja demokraattiset vaalit Ukrainassa.
Vuoden 2009 vaaleissa oli Janukovitshin vuoro ottaa revanssi Jushenkosta, jonka maine oli ryvettynyt erilaisissa poliittisissa kriiseissä ja joka ei ollut onnistunut ajamaan läpi niitä muutoksia, jotka oli luvannut tehdä.
Janukovitshin ja Jushenkon kanssa virasta kilpaili Julija Tymoshenko, joka oli Jushenkon liittolainen Oranssin vallankumouksen aikana ja ehti toimia pääministerinäkin.
Tämän osion alkuun
